Matti Ahde 25.9.2019, Oulun Tetra
Ajatuksia sosialidemokratian juurista ja tulevaisuudesta
Pari sanaa tästä talosta
Kun minut 1970 valittiin kansanedustajaksi, jouduin ottamaan myös Oulun Työväenyhdistyksen puheenjohtajuuden, jotta uuden talon rakentamispäätökselle saataisiin yhdistyksessä enemmistö. Se ei ollut helppoa. Työväenyhdistyksellä oli jo ennestään velkaa 300 000 markkaa, ja uuden talon hinnaksi arvioitiin 12,7 miljoonaa markkaa.
Uuden talon tiloja oli täytettävänä 2 000 – 3 000 neliömetriä, eikä vuokralaisista siinä vaiheessa ollut vielä mitään tietoa. Se kuitenkin tiedettiin, että Oulussa muiden muassa liikkuva poliisi, verottaja, ammattiliitot sekä erilaiset työväenliikettä lähellä olevat organisaatiot tarvitsivat uutta toimitilaa.
Kaikista riskeistä huolimatta päätös rakentamisesta tehtiin. Lainojen hakeminen velkaiselle yhdistykselle ei ollut yksinkertaista. Oululaisista pankeista ei sellaisia rahasummia tahtonut löytyä, joten jouduin hakemaan lainat Helsingistä.
Näin isoa talohanketta ei voinut hoitaa ilman pätevää ja luotettavaa talousjohtoa. Kävin taivuttelemassa työväenyhdistyksen talouspäälliköksi Reino Leväpellon Työväen Säästöpankista Hollolasta.
Talon valmistuttua meillä ei ollut käytännössä yhtään vuokrasopimusta. Oulu-lehti, Kaleva ja Kansan Tahto ilkkuivat, kuinka demarit ovat rakentaneet Oulun kalleimman kiinteistön. Tokihan meillä oli kaupungin korkeimmat vuokrat, sillä talo oli kokonaan lainarahalla rakennettu.
Uusi talo seisoi tyhjänä, ja kunnallisvaalit painoivat päälle. Neuvottelin valtiovarainministeri Jouko Loikkasen ja verohallituksen kanssa sopimuksen, jolla verottaja muutti tähän. Myös sisäministeri Eino Uusitalon kanssa sovin liikkuvalle poliisille tilat taloomme. Nämä kaksi tuntemaani keskustalaista ministeriä olivat lopulta vakuuttuneita siitä, että tilat ja niiden vuokrataso ovat asialliset.
Tällainen merkittävä ja monivaiheinen historia tälla rakennuksella on. Nyt talo on velaton, ja liike voi olla saavutuksestaan ylpeä.
Vuonna 1886 perustettu Oulun työväenyhdistys on yksi merkittävimpiä suomalaisia sosialidemokraattisia työväenyhdistyksiä. SDP:n historiallinen puoluekokous vuonna 1903 oli määrä pitää Oulussa, mutta työväentalon valmistuminen viivästyi ja niin kokous siirrettiin viime tingassa Forssaan. Siellä hyväksyttiin SDP:n ensimmäinen periaateohjelma.
Seuraava, vuoden 1906 puoluekokous pidettiin sitten Oulussa. Se hyväksyi puolueelle säännöt, joten sitäkin voi pitää historiallisena kokouksena. Nuo edelleenkin pääosin voimassa olevat säännöt ovat kestäneet ajan riennon ja pitävät sisällään liikkeemme demokraattisen ja kansanvaltaisen luonteen.
Uusi periaateohjelma, ei uusia periaatteita
Maailma on voimakkaassa muutoksessa, niin myös Suomi ja ehkä oma liikkeemmekin. Tarkoitukseni on kertoa muutama tärkeä yksityiskohta siitä, miten minä sosialidemokratian ja sen tulevaisuuden näen.
Seuraavassa puoluekokouksessa ensi kesänä SDP:lle on määrä hyväksyä uusi periaateohjelma. Toivottavasti ei käy niin, että hyväksytään uudet periaatteet. Minusta puolueen pitää säilyttää vanhat periaatteensa ja uudistaa puolueen ohjelma. Mitä maailmassa on tapahtumassa ja miten sosialidemokratian siihen tulisi suhtautua? Tästä käydään nyt keskustelua.
Sosialidemokratian globaalit haasteet
Väestönkasvu on kaiken aikaa kiihtymässä. Ajanlaskumme alusta, ”vuodesta nolla”, maailman väkiluvun kaksinkertaistuminen kesti 900 vuotta. Seuraavan kerran se tuplaantui 1850 eli liki tuhat vuotta myöhemmin. Seuraava kaksinkertaistuminen tapahtuikin jo sadan vuoden kuluttua 1950, ja siitä kului vain 50 vuotta, kun ihmisiä oli taas tuplasti enemmän! Vauhti siis vain kiihtyy, vaikka meillä Suomessa syntyvyys laskee.
Rinnan väestönkasvun kiihtymisen kanssa ihmisten keskimääräinen elinikä pitenee: viime vuosisadan alussa naiset elivät keskimäärin 46- ja miehet 44-vuotiaiksi. Vuonna 2018 syntyneiden tyttöjen eliniän odote oli 84,2 vuotta ja poikien 78,7 vuotta.
Toinen ihmiskunnan globaali haaste on eriarvoisuuden kasvu. Sveitsin Davosissa vuosittain pidettävässä maailman talouspäättäjien kongressissa viime tammikuussa kehitysapujärjestö Oxfam kertoi, että maailman asukkaiden rikkain prosentti omistaa jo enemmän kuin loput 99 prosenttia yhteensä. Oxfamin tutkimus paljasti myös, että 62 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin ihmiskunnan köyhempi puolikas, 3,8 miljardia ihmistä.
Sosialidemokratia on kansainvälinen liike. Miten sen tulisi suhtautua näihin lukuihin, tähän kasvavaan eriarvoisuuteen? Meillä täytyy olla siinä jokin suuri tehtävä.
Sosialidemokratian vuosikymmenet
SDP:n historian ensimmäisellä vuosikymmenellä vuosisadan vaihteessa sosialidemokraattien keskeisestä vaikutuksesta hyväksyttiin Suomeen kaikille miehille ja naisille yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä vaalikelpoisuus. Suomi on tässä maailman ykkönen.
Vuonna 1919 Suomi sai tasavaltaisen hallitusmuodon. Vaikka tänne oli kuningas jo keritty valita, sosialidemokraattien aktiivisen toiminnan tuloksena meistä kuitenkin tuli tasavalta. Molemmissa asioissa, – yleinen ja yhtenäinen äänioikeus sekä hallitusmuoto - sosialidemokratia oli keskeisessä roolissa.
1920-luku. Ensimmäinen työväenliikkeen johtama, Väinö Tannerin hallitus toimi joulusta jouluun 1926-27. Siinä oli myös ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää.
1930-luku. 1930-luvun alkua leimasivat Isänmaallinen kansanliike (IKL) ja ulkopoliittinen oikeisto. Sosialidemokraatit pidettiin syrjässä, kommunistit oli painettu maan alle ja Suomessa oli vahva oikeistolainen meno.
Kun 1934 muodostettiin Kyösti Kallion hallitusta, niin Kallio halusi sille punamultapohjan, mutta presidentti Pehr Evind Svinhufvud ilmoitti, ettei hän nimitä sellaista hallitusta, jossa sosialidemokraatit ovat mukana. Tästä seurasi, että kun 1937 Suomessa pidettiin sekä eduskunta- että presidentin vaalit, sosialidemokraatit luopuivat lopulta omasta presidenttiehdokkaastaan ja asettuivat tukemaan Kyösti Kallion valintaa. Sosialidemokraattien tarkoituksena oli syrjäyttää näin Svinhufvud ja päästä hallitukseen. Ja näin tapahtui. Kallio valittiin presidentiksi, ja SDP nousi Cajanderin III hallitukseen.
Tähän muutama huomio Urho Kekkosen uran alusta. Hänet valittiin ensimmäistä kertaa kansanedustajaksi ja saman tien oikeusministeriksi vuonna 1936. Sisäministeri hänestä tuli vuoden 1937 vaalien jälkeen.
Sisäministerinä Kekkonen esitti eduskunnan pöntöstä sekä Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) että Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) lakkauttamista. Se oli historiallinen hetki. Tuolloin Kekkonen myös myönsi Suomen Työväen Urheiluliitolle (TUL) ensimmäiset valtionavut.
Tulkitsen Kekkosen toiminnan niin, että jollakin tavalla häntä vaivasi ”huono omatunto” siitä, mitä kansalaissodassa ja sen jälkiselvittelyissä oli tapahtunut ja miten kansa oli jakautunut. Kekkonen halusi toimia kansan eheyttämisen puolesta, ja tämä alkoi myöhemmin näkyä yhä voimakkaammin hänen poliittisissa kannoissaan.
1940-luku. Talvisodan aikana 1940 tehtiin niin sanottu tammikuun kihlaus eli sopimus, jonka seurauksena ammattiyhdistysliike sai oikeuden tehdä työehtosopimuksia Suomessa. Sosiaaliministeri Karl-August Fagerholm oli sopimuksen aikaansaamisessa keskeinen toimija. Se oli suuri historiallinen muutos. Olen täysin vakuuttunut siitä, että ilman Kallion punamultahallitusta ja tammikuun kihlausta Suomi ei olisi lähtenyt talvisotaan yhtenä miehenä – olivathan kansalaissodan traagiset vaiheet vielä tuoreessa muistissa. Ellei kansakuntaa olisi lainkaan pystytty eheyttämään ennen talvisotaa, Suomi olisi kyllä hyvin erinäköisestä asennosta mennyt tähän sotaan.
Sodan jälkeen kommunistit palasivat ”maan alta” julkiseen toimintaan. Sosialidemokraattien ja kommunistien välinen taistelu 40-luvun loppupuolella oli Suomessa kovimmillaan, kuten maailmalla yleensäkin.
1950-luku. Voisi kai sanoa, että vuosi 1952 on Suomen historian kaunein vuosi. Silloin hyväksyttiin SDP:lle uusi periaateohjelma puoli vuosisataa käytössä olleen Forssan ohjelman tilalle. Merkittävän periaateohjelman uuditustyön johti kouluhallituksen pääjohtaja Reino H. Oittinen. Helsingissä järjestettiin 1952 olympiakisat, Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi ja viimeinen sotakorvausjuna lähti Vainikkalasta. Jos tähän vielä lisää, että Veikko Hakulinen ja Lyydia Videman voittivat kultaa Oslon talviolympialaisissa, niin maamme historiassa tapahtui paljon suuria asioita, joista Suomi on vieläkin ylpeä.
1960-luku. Vuoden 1966 vaaleissa syntyi eduskuntaan vasemmistoenemmistö toista kertaa maamme historiassa. Se kesti yhden vaalikauden. SDP oli hajonnut 1957, ja puheenjohtaja Rafael Paasiolla oli suurin rooli, kun sitä 60-luvulla ryhdyttiin yhdistämään.
1970-luku. Kun Kalevi Sorsa valittiin puoluesihteeriksi1969 Turun puoluekokouksessa, SDP:n linjassa tapahtui muutos: puolue sosialidemokratisoitui nykyaikaan, ja siitä tuli myös merkittävä kansainvälinen toimija.
Ensimmäinen sosialidemokratian vuosikymmen
1970-lukua voi nimittää Suomen ensimmäiseksi ”sosialidemokratian vuosikymmeksi”. Tulin kansanedustajaksi juuri silloin. Ensimmäisiä suuria päätöksiä oli peruskoulu. Olosuhteiden uhrina olin itse joutunut jäämään oppikoulun ulkopuolelle kuten moni tuttu ikätoverinikin. Oppikoulu - siis keskikoulukin – oli maksullinen.
Kansanedustajana ensimmäisiä päätöksiäni oli varmistaa, että kaikille suomalaislapsille tarjotaan keskikoulutasoinen oppimäärä ilmaiseksi. Se oli vallankumouksellinen, sosialistinen päätös. Yhteiskunta, ei yksityinen oppikoulu, otti vastatakseen koulutuksesta. Kyllä minulle tuli tippa silmään, kun äänestysnappia painoin.
Muutamaa vuotta myöhemmin säädettiin sitten kansanterveyslaki, ilmainen perusterveydenhoito. Sekin oli uskomaton juttu, olivathan melkein kaikki sukuni edustajat viety ensimmäisen kerran lääkärille jalat edellä.
Neljä vuosikymmentä myöhemmin Sipilän porvarihallituksen toimin terveydenhoitoa ja sosiaalipalvelujärjestelmää yritettiin kapitalisoida. Oliko tarkoituksena palvella vanhuksia vai tuottaa sote-yritysten omistajille mahdollisimman suurta voittoa? Se kuitenkin osoittautui röyhkeäksi ja mahdottomaksi järjestelmäksi. Ei sillä tavalla nykyaikana voida sosiaali-, terveys- ja hoivapalveluita hoitaa. Sosialidemokratia ei moista ainakaan voi hyväksyä.
1970-luvulla myönteistä kehitystä edesauttoi sekin, että tuolloin presidentti Kekkonenkin ”sosialidemokratisoitui”. Vuosikymmenen mittaan hän hylkäsi Ahti Karjalaisen ja ihastui Kalevi Sorsaan. Kekkonen huomasi tarvitsevansa sosialidemokraattien apua ja ajatuksia siinä yhteiskuntakehityksen vaiheessa. Myös kansainvälisissä pyrinnöissään Kekkonen oli riippuvainen sosialidemokraateista.
Ympäristöasiat järjestykseen 80-luvulla
Myös 80-luvusta tuli sosialidemokratian vuosikymmen. Minäkin sain olla silloin puolueen johdossa. Sain olla myös rakentamassa ympäristöministeriötä ja olin Suomen ensimmäinen ympäristöministeri. Kun menin Koijärvelle, näin siellä ihmisiä köytettyinä kettinkeihin ja puihin. Kuusamon Kitkanniemellä oli sama tilanne, ja liikehdintä alkoi levitä eri puolille Suomea. Ymmärsin näiden nuorten olevan oikealla asialla, mutta väärin, ulkoparlamentaalisin keinoin. Ajattelin, ettei ei näin voi luontoa alkaa suojelemaan, että näin tästä on tulossa luontoaktivistien ja poliisien välinen taistelu. Jotta tuolta hedelmättömältä asetelmalta vältyttäisiin yhteiskunnan olisi otettava itse isompi rooli ympäristyönsuojelussa.
Suomen sosialidemokraattinen puolue taitaakin olla maailman ensimmäinen puolue, joka teki itselleen ympäristöpoliittisen ohjelman. Se hyväksyttiin vuonna 1969 Turun puoluekokouksessa. Tuon ohjelman mukaisesti Suomeen rakennettiin ympäristöhallinto: ylimpänä ministeriö, läänihallituksiin ympäristösuojeluosastot ja kuntiin ympäristölautakunnat. Niin alettiin tekemään käytännön ympäristötöitä. Se ei ole helppo rasti.
Valitettavasti sosialidemokraatit luovuttivat tämän ruudun liian helposti vihreille. Minusta tuntuu, ettei meillä itsellä tainnut olla ihan riittävää ja aitoa kiinnostusta ympäristöasioihin. Niihin ei pidä tunteenomaisesti hurmaantua, mutta on ymmärrettävä, ettei luontoa saa liikaa rasittaa eikä sen kestokykyä ylittää.
YYA-Suomesta EU-Suomeen 90-luvulla
Näen, että vielä 1990-lukukin oli sosialidemokratian vuosikymmen. Neuvostoliitto hävisi maailmankartalta, ja kommunismikin liukeni.
Urho Kekkonen oli johtanut neljännesvuosisadan Suomea ja sen jälkeen me sosialidemokraatit johdimme tätä maata yhtä pitkän ajanjakson presidentin paikalta. 80-luvun alusta Mauno Koivisto ja hänen jälkeensä Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen.
Uusi ulkopoliittinen linja, joka 90-luvulla rakennettiin Koiviston, ja Ahtisaaren kausilla, merkitsi suurta muutosta. YYA-Suomesta tuli EU-Suomi. Oli sosialidemokratian keskeisen aseman ansiota, että muutos tapahtui niin jouhevasti ja vähin vaurioin.
Sosialidemokratia on rauhanliike
Sosialidemokratia on merkittävä rauhanliike. Esimerkiksi Euroopan turvallisuus ja yhteistyökokous (ETYK) Helsingissä vuonna 1975 tuskin olisi toteutunut ilman sosialidemokraattien panosta. Kokouksessa allekirjoitetulla sopimuksella oli tarkoitus päättää toinen maailmansota vakiinnuttamalla sodan tuloksena syntyneet rajat.
Minusta sosialidemokratialla oli ainakin yhtä keskeinen rooli ETYK:n koolle kutsumisessa kuin Kekkosella. SDP:n puheenjohtaja, pääministeri Kalevi Sorsa oli siinä keskeinen toimija, koska hän oli Sosialistisen Internationaalin aseistariisuntatyöryhmän puheenjohtaja. Ilman sosialidemokraattien panosta Euroopan valtiot ja niiden johtohenkilöt eivät olisi tulleet kaikki Helsinkiin eikä tuo kokous olisi saanut sitä merkitystä, jonka se sitten sai.
Eriarvoisuus on rauhan suurin este
Sosialidemokratian näkemyksen mukaan maailmanrauhaa ei saada niin kauan kuin täällä teetetään pienelle vähemmistölle ylellisyyttä ja suurelle enemmistölle köyhyyttä. Se on perusasetelma ja perustavaa laatua oleva ongelma kaikessa maailman kehityksessä. Tämä ristiriita aiheuttaa levottomuutta kaikkialla maailmassa – nykyisin myös yhä useammassa Euroopan kehittyneessä valtiossa kuten Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa.
Jos ja kun tällaisia ihmisjoukkoja, jotka kokevat, ettei heillä ole mitään muuta menetettävää kuin nälkä ja kahleet, syntyy enemmän ja enemmän, niin kyllä sellaisessa lohduttomuuden ilmapiirissä on vaikea kehittää positiivisia ihmiskunnallisia toimia. Tässäkin ympäristössä täytyy arvioida ja punnita sosialidemokratiaa.
Suuret uhkat: väestönkasvu ja luonnon tuho
Mikä sitten on suurin uhka maapallolle ja koko poliittiselle järjestelmälle? Kova väestön kasvu ja luonnon tuho. Ihminen on syntynyt pallolle paljon myöhemmin kuin luonto. Jos maapallon eliniän, kolme miljardia vuotta, laittaisi viikkoon, niin ihminen tuli tälle pallolle sen viikon viimeisenä päivänä. Toinen maailmansota olisi tämän viikon lopulla viimeiset 0,0002 sekuntia. Tuona aikana ihminen on tullut kaikkein suurimmaksi uhaksi maapallolle – tai pikemminkin meille sen pinnalla eläville ihmisille.
Uhka on vakava ja ajankohtainen juuri nyt. Toisaalta luonnon tuhoutuminen on erittäin tasa-arvoinen – se ei kysy ihonväriä, kansallisuutta, uskonnollista tai poliittista taustaa. Kaikki kohtaavat saman tuhon, ellei sen torjumiseen suhtauduta vakavasti.
Toinen suuri haaste, johon meidänkin täytyy löytää vastaukset, on väestön kasvu. Viimeistään vuoteen 2050 mennessä Välimeren eteläpuoliselle alueelle, köyhään Afrikkaan syntyy 1,5 miljardia työikäistä uutta ihmistä – nykyisten lisäksi. Samaan aikaan Euroopasta vähenee noin sata miljoonaa työikäistä ihmistä. Jos joku luulee, että tulli- tai muut viranomaiset pystyvät pitämään rajojen takana ja rauhallisina nuo väkijoukot, kun maapallo jossakin kuivuu, jossakin jää nousevan merenpinnan alle, he eivät ymmärrä tästä isosta muutoksesta mitään. Tämän ison tulevan muutoksen näkeminen ja oivaltaminen ja ajoissa vastaaminen on sosialidemokratian ja koko ihmiskunnan ylivoimaisesti tärkein tehtävä.
Köyhän ja heikon asiaa ei pidä unohtaa
Haluan vielä palata vielä Forssan kokoukseen. Sinnehän kokoontui 1903 ihmisiä, jotka edustivat kansan ylivoimaista enemmistöä eli köyhiä, huonosti toimeen tulevia suomalaisia. Niille he rakensivat puolueohjelman.
Kun me nyt menemme seuraavaan puoluekokoukseen, joudumme kysymään itseltämme, tulevatko siihen kansan enemmistön edustajat. Eivät tule, sillä sosialidemokraattien ansiosta ja Forssan kokouksen päätöksien perusteella tästä maasta on tehty hyvinvointivaltio. Nykyisin meillä köyhät ja heikot ihmiset eivät enää ole enemmistö vaan vähemmistö.
Menemmekö me nyt sitten tekemään seuraavaa periaateohjelmaa vähemmistön vai sen suhteellisen hyvin voivan enemmistön näkökulmasta, jonka jäseniä puolueessa on paljon? Se on suuri ja tärkeä kysymys.
Minusta meidän täytyy pitää periaatteistamme kiinni. Sosialidemokratia lähtee aatteellisesti heikomman puolustamisesta. Se edellyttää liikkeen jäseniltä korostetun vahvaa solidaarisuutta eli yhteisvastuullisuutta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Köyhät, heikot ja syrjäytetyt tarvitsevat poliittista järjestelmää pärjätäkseen elämässä.
Tämän liikkeen moraalisen ja eettisen perustan tulee rakentua sille peruskivelle, että olemme heikompien puolella, ymmärrämme heidän tilanteensa ja pyrimme auttamaan heitä tasavertaisempaan asemaan.
Se on iso arvovalinta, eikä kaikkien sosialidemokraattien näytä olevan ihan helppo jakaa sitä. Mutta aatteista ja periaatteista ei pidä tinkiä. Minä ainakin olen aikoinani liittynyt sellaiseen liikkeeseen, joka halusi tehdä työtä heikompien puolesta, unohtamatta tietenkään niitä tavallisia suomalaisia.
Kansainvälisyys on välttämätöntä
Forssan ohjelma oli lähes suora käännös Itävallan sosdem-puolueen Erfurtin ohjelmasta 1800-luvun lopulta. Se oli Karl Kautskyn kirjoittama, ja ensimmäinen sosialistinen kirja, joka on käännetty suomen kielelle. Meillä itävaltalaisten ohjelmaan lisättiin vain kaksi suomalaista piirrettä: kieltolaki ja torpparikysymys.
Tämän lisäksi Forssassa oli yksi tärkeä oivallus: taistelun riistoa vastaan tulee olla kansainvälistä, koska riistäminenkin on. Jo silloin tämä liike ilmoitti olevansa osa kansainvälistä työväeniikettä. Sosialidemokratia on maailman kansainvälisin poliittinen liike, ja meitä on ympäri maailmaa. Siksi sillä on myös parhaat mahdollisuudet vastata näihin suuriin maailmanlaajuisiin haasteisiin.
SDP:n olisikin korkea aika lisätä panostustaan Sosialistisen Internationaalin toimintaan, jotta saisimme yhteisiä kansainvälisiä käsityksiä ja mielipiteitä vieläkin voimakkaammin näkyviin. Näin maailman suuret, kansainväliset uhat voidaan voittaa.
Kapitalismi on kriisiytymässä
Suhtautuminen kapitalismiin eli markkinatalouteen on myös iso kysymys, joka jakaa sosialidemokraatteja. Puolueen kolmannessa, vuoden 1987 ohjelmassa hyväksyttiin markkinat. Puolue lähti siitä, että markkinataloudessa ei ole pelkästään pahaa vaan sillä on myös hyviä ominaisuuksia.
Mutta säätelemätön markkinatalous on kaiken pahan alku ja juuri. Ja tämän takia minä ainakin voin sanoa historiasta kiinnostuneena ihmisenä, että ilman sosialidemokratiaa kapitalismi ja markkinatalous eivät olisi voineet niin hyvin kuin ne ovat voineet. Me olemme ymmärtäneet, että kapitalismia ja markkinoita pitää säädellä. Se on sosialidemokratian yksi kaikkein keskeisimpiä kulmakiviä.
On monta kertaa sanottu, että sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä, ja voisi mennä. Ainakin moni porvarillinen ajattelee toimia tällä tavalla. On saatu 8-tuntinen työpäivä, yhtäläinen äänioikeus ynnä muuta.
Oma arvioni on, että sosialidemokratia on vasta tulossa historiallisen tehtävänsä äärelle, että historiallinen tehtävämme on alkamassa. Ja nyt viittaan kasvavaan kapitalismin kritiikkiin.
Hiljattain Financial Times, maailman tärkein talouspäivälehti ilmoitti kantanaan, että kapitalismia on muutettava. Kapitalismi tuhoaa itse itsensä, jos se jatkossakin perustuu vain omistajien ahneuteen ja lyhytnäköiseen voitontavoitteluun. Tarvitaan myös ymmärrystä työntekijöiden asemaan ja oikeuksiin sekä ympäristön ja luonnon huomioon ottamista.
Helsingissä puhunut brittiläis-bangladeshiläinen professori Fiona Gabbert yhtyi Financial Timesin sanomaan, että kapitalismi on rakennettava uudelleen. Tämä kansainvälisesti arvostettu tutkija sanoi, että nykyinen talousjärjestelmä suosii kaikkein voimakkaimpia ja rakentuu kuilulle.
Monet kapitalismin päättäjistä alkavat ymmärtää, että jotakin on tehtävä sille, että yksi prosentti maailman varakkaimmista kansalaisista omistaa saman verran kuin loput 99 prosenttia. Ennen pitkää tällainen eriarvoisuus on mahdoton hallittava.
Tällä hetkellä markkinataloutta ei säädellä riittävästi, mikä tuottaa pahaa.
Sosialidemokratia ja sosialismi
Tuoreessa kirjassa Merkillinen Mauno presidentti Mauno Koivistoa kuvataan kriittiseksi marxilaiseksi ja bernsteinilaiseksi sosialistiksi, jolle liike on tärkeintä, ei lopullisen päämäärän saavuttaminen. Maailma ei ole koskaan valmis, eikä kehitystä voi pysäyttää.
Tässä tullaan sosialidemokratian yhteen ytimeen, käsitykseen ja suhtautumiseen sosialismiin – sanaan ja sen sisältöön.
Sosialidemokraateille sosialismi ei ole ollut dogmi. Emme ole pyrkineet sellaiseen yhteiskunnan ihannemalliin, jossa valtio tai yhteiskunta omistaisi kaiken ja tekisi kaiken. Ja kun yhteiskunta on saatu ahdettua siihen mallilaatikkoon, pannaan kansi kiinni ja sanotaan, että ”yrittäkää pärjätä”. Niinhän se ei mene.
Sosialismin ja kommunismin taistelu maailmassa kesti sata vuotta ja päättyi lopulta sosialidemokratian murskavoittoon. Kommunismi vanhassa muodossaan hävisi maailmasta.
Sosialidemokratiassa sosialismi tarkoittaa paitsi utopistista ideologiaa, ennen kaikkea käytännön uudistuksia ja muutoksia demokraattisin keinoin. Sosialismin yksi malli on pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Ilman aatteelista ankkuria puolue on tuuliajolla
Tulevaisuutta pohtiessamme on kuitenkin syytä jotenkin ankkuroida ohjelmatyö myös sosialidemokratian menneisyyteen. Miksi edustaisimme jotain porvarillista puoluetta, niitähän on Suomessa ja maailmalla muutenkin jo pilvin pimein.
Kokoomuskin yritti tulla työväen puolueeksi tuossa 2000-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla, mutta ei siitä mitään tullut. Nyt Kokoomus on siirtymässä kovaa vauhtia sille paikalle mihin se kuuluu. He ovat porvareita, jotka haluavat tukea tätä yhteiskuntajärjestelmää ja puolustaa hyvinvoivien suomalaisten etuja. Se on heidän tehtävänsä – ja hyvä niin.
Meidän sosialidemokraattien ei kannata alkaa hilaamaan omaa hienoa liikettämme samaan suuntaan tai muuttamaan sitä Kokoomuksen tai muiden porvarillisten puolueiden kaltaiseksi.
Sosialidemokraattinen työväenliike on ainutlaatuinen, uniikki. Ja siksi nämä periaatteet ovat sille kaikkein tärkeimpiä. Ellei periaateohjelmaa saada aidosti ankkuroitua puolueemme vanhaan ideologiseen perustaan, puolue joutuu tuuliajolle. Uskon kuitenkin, että myös uusi periaateohjelma ankkuroi puolueemme tähän vanhaan juurevaan perustaan.
Mitä seuraavaksi, SDP?
Tällä vuosituhannella olemme sitten pikkusen olleet… Me nyt mietiskellään, että mikä on asemamme ja roolimme tässä isossa kuvassa.
Pikkusen lyötynä me tulimme vuonna 2019 hallitukseen ja suomalaisen poliittisen päätöksenteon ytimeen. Minusta Rinteen hallituksen ohjelma on selvästi parempi kuin pitkiin aikoihin ja selvästi parempi kuin edellisen Sipilän hallituksen ohjelma ja toimet. On tapahtunut selvä muutos. Katsotaan, kuinka pitkälle se sitten kantaa ja kuinka pitkään sitä pystytään noudattamaan.
Katse huomiseen ja ylihuomiseen
Lopetan puheenvuoroni lukemalla pätkän Saksan sd-johtajan Willy Brandtin kirjeestä, jonka hän lähetti kollgoilleen Olof Palmelle Ruotsiin ja Bruno Kreiskylle Itävaltaan. Brandtin viesti liittyy tähänkin päivään hyvin:
”Meidän on lakkaamatta pidettävä silmällä huomista ja ylihuomista, jotta oivaltaisimme paremmin tämän hetkisen tehtävämme ja ymmärtäisimme mitä seurauksia tämän päivän teoilla on huomiselle ja ylihuomiselle.”
Ja sitten lopuksi oma versioni:
Meillä sosialidemokraateilla tulee olla herkkä omatunto. Herkkä omatunto sen suhteen, mikä on ihmisten keskinäisissä suhteissa oikein. Puolueeseen ei liitytä itsensä vaan toisten ihmisten vuoksi.
KIITOS!
________
Äänitteeltä litteroinut Tiina Ahde ja editoinut Timo Hakkarainen
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.