Olen Pirjo, ikuisuuksia- joku voisi sanoa- Oulun kunnallispolitiikassa mukana oleva. Jotkut tituleeraavat minua Pipsa Pippuriksi, jotkut rautarouvaksi. Olen ottanut nämä hellittelyniminä vastaan.
Päivätyöni tein Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä, sekä sairaanhoitajan, avannehoitajan ja viimeisimmäksi tutkimuskoordinaattorin tehtävissä. Ansaitulle ammattialakohtaiselle eläkkeelle jäin 2018 vuoden alussa.
Ihmisten hyvinvointi ja mielekäs arki, ovat olleet minulle aina läheisiä aiheita. Etenkin mielenterveys on vieläkin vaiettu puheenaihe. Siihen liittyvät ongelmat herättävät monia ennakkoluuloja meissä kanssaihmisissä. Mielenterveyden ongelmat koskettavat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, joita elämä on kolhinut niin, ettei vain ole enää jaksanut. Ei sen kummempaa. Ei sen mystisempää. Elämä vain on mennyt niin tiukille, ettei itsellä ole enää tahtoa eikä voimia arjesta selvitä.
Ja kun niitä ongelmia tulee, kuinka ollakaan, kun ne tuppaavat aina tuplaantumaan. On se elämä kolhinut minuakin, mutta niistä on vain pitänyt selvitä. Enpä olisi eteeni tulleista vastoinkäymisistä selvinnyt sairastumatta ilman hyvän ystäväni apua ja ilman pirullista luonnetta, jonka geeneistä kuuluu isän takoma opetus, että periksi ei anneta. Kunnollinen korpikainuulainen geeni, joka raataa kuin hullu ja varmaan kupsahtaa sitten lopuksi suohon ja – kengät jalassa.
Kaikilla ei näitä keinoja ole, joten ymmärrän enemmän kuin hyvin, millaista ryskytystä elämä voi pahimmillaan olla. Enkä itse ole nähnyt kuin pienen osan elämän myllerrysten ristiaallokosta.
Mitä minä tällä kaikella haluan kertoa? Ehkä päällimmäisin ajatus on se, että kaikesta mahdollisesta ihmiset kuitenkin selviää. Kun elämä kolhii, ei välttämättä ” tarvii supervoimii ”. Ihminen ei todellakaan selviä yksin. Ihminen tarvitsee rinnalla ihmisen mittaisia kulkijoita, jotka raahaavat mukanaan huomiseen, ehkä omista vastusteluistamme huolimatta. Kun itse haluaisi vain ajan pysähtyvän hetkeksi ja unohduksen tulevan. Ihminen tarvitsee hädän hetkellä vertaistukihenkilöitä, perhettä, omaisia, läheisiä, vanhempia, siskoja, veljiä, serkkuja, ystäviää… Lapsissa on meidän tulevaisuus. Minusta lapsi on aina arvokas sellaisenaan. Ajattelen, että kun lapsen ei tarvitse tehdä mitään ollakseen todellinen aarre. Kun näin yhdessä toimitaan, kasvatetaan lapsi siihen, että aikuisenakin hän on ihan hyvä ja riittävä kaikkine ominaisuuksineen.
Aikaa ei voi pysäyttää, huominen tulee aina. Olen usein pysähtynyt miettimään, kuinka ihanaa elämä loppujen lopuksi onkaan! Kun arjen hengähdyksen antaa tulla, huomaa asioita ympärillään.
Aina löytyy niitä, joilla elämä on mennyt vielä huonommin kuin itsellä. Maailma on täynnä nälästä kärsiviä pieniä lapsia, jotka kuolevat äitinsä käsivarsille, on ihmisiä, jotka eivät enää muista, on ihmisiä, jotka kerjäävät saadakseen itselleen ja perheelleen ruokaa, on ihmisiä…
Stanislaw Jerzy Lec, puolalainen runoilija on aikanaan sanonut hyvin: ”Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes tapasin ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.”